Goooooooooooooll!!!

Voi hitsi. Onpas tama kerrassaan hieno kaupunki tama Buenos Aires. Ja suuri. Erilaista nahtavaa riittaa aina hienostokaupunginosa Recoletasta satamatyolaisten La Bocaan.

Paastiin sitten kuitenkin eilen todistamaan jalkapallo-ottelua. Kyseessa oli Copa Libertadoresin ottelu River Plate vastaan Oriente Petrolero Boliviasta. Kasittaakseni Boliviakin on kuitenkin ihan kohtuullinen jalkapallomaa, mutta eilen sita ei kylla yhtaan huomannut. Lopputulos 6-0. Voi veljet sita ihmisten riemun maaraa.

Vahitellen alkaa tajuamaan, etta taalta on tultava takaisinkin pian. Tavallaan mukavaa, mutta toisaalta tosi surullistakin. No, aiomme nyt kuitenkin sita ennen pitaa viela nama pari paivaa hauskaa. Esimerkiksi taksi illaksi aiomme oikein varata poydan ravintolasta nahdaksemme kunnon tangoesityksen.

Viineja ja pihveja

Taipaleemme viimeinen viikko on nyt alkanut. Eilen illalla sanoimme kaihoisin mielin hyvasti - eikun nakemiin - mahtaville Andeille ja tanaan aamulla saavuimme viimeiseen kohteeseemme Buenos Airesiin.

Santiagon jalkeen ensimmainen pysahdyspaikkamme Argentiinassa oli siis Mendoza, jonne matka kavi yli Andien lahes Aconcaguaa hipoen. Mendozassa ja sen ymparistossa majailee noin 800 000 asukasta, mutta silti kaupunki oli varjoisine ja leveine jalkakaytavineen todellinen rauhallisuuden tyyssija. Majapaikaksemme satuimme loytamaan mukavan ja halvan perhemajoituksen. Talon emanta Marta otti meidat hoiviinsa kuin omat lapsensa ja pyykkasi vaatteemme ja soitteli ympari kaupunkia hoidellen asioitamme. Lisaksi yhtena iltana Marta tyttarineen laittoi meille kunnon pihviaterian, koska naytimme kuulemma nalkaisilta, eika suostunut edes ottamaan korvausta vastaan.

Meidan lisaksemme talossa majaili myos kaksi santiagolaisrouvaa, joiden kanssa illat sujuivat rattoisasti rupatellen. Naytimme heille myos muutamia kuvia koti-Suomesta, eika sille paivittelylle ja ihastelulle meinannut tulla loppua, kun rouvien silmiin eraasta kuvasta osui kultakutrinen pikku Oona. Myos Lauri sai osakseen ihailua (Veri pjuutiful man!). Tositarina! :)

Mendozan alue tuottaa 70 % Argentiinan viineista, joten ohjelmaamme luonnollisesti kuului vierailu laheisille viinitiloille. Opastetun kierroksen ja valtavien viinitynnyreiden tuijottamisen jalkeen olimmekin valmiita haistelemaan ja maistelemaan viineja kuin ammattilaiset ikaan. No, sen verran olimme kuitenkin amatooreja, etta nielaisimme.

Viimeiseksi paivaksi Mendozassa jarjestimme pitkan harkinnan jalkeen riippuliitoa. Aikaisen heratyksen jalkeen Antonio Banderasin kaksoisolento Alejandro saapui noutamaan meidat jeeppinsa kanssa ja huristimme laheiselle vuorelle, jonka laelta hienoista maisemista oli tarkoitus yksi kerrallaan liitaa (Alejandron kanssa tietenkin) alas reilun 600 metrin korkeusero. Ensimmaiseksi hyppasi nainen mukana olleesta toisesta pariskunnasta. Taman jalkeen alkoi hiukan tihuttaa ja tuulla ja hetken naytti silta, etta Saijankin hyppy peruuntuisi. Hetkisen odottelun jalkeen sopiva rako kuitenkin loytyi ja liito meni hienosti. Heti taman jalkeen sade kuitenkin yltyi ja kahden jaljella olevan hyppaajan, mina mukaan lukien, pettymykseksi suuntasimme takaisin kaupunkiin. Alejandro lupasi viela soittaa, jos olosuhteet paranisivat, mutta miekkosesta ei enaa kuulunut mitaan, vaikka sade loppuikin jo melko aikaisin iltapaivalla. Pikkuisen harmitti! Kyseessa muuten oli ensimmainen sadepaiva Mendozassa lahes kolmeen kuukauteen... No tietty hyva, etta edes toinen meista paasi kokemaan sen.

Jaljella olevat kuusi paivaa vietamme siis taalla Buenos Airesissa, joka taitaakin olla suurin kaupunki missa olemme kumpikaan koskaan olleet. Majapaikan loysimme jo tangokaupunginosa San Telmosta. Suunnitelmiin kuuluu ainakin paamaaratonta hortoilua kaupungilla, ostosten tekoa, pihveja ja tangoa. Harmi vain, etta olemme juuri nyt jalkapallokausien valissa. Boca Juniorsin ja River Platen valisen paikalliskamppailun nakeminen olisi varmasti ollut jotain ihan muuta...

Merileijonat

Paastyamme Chileen vietimme siis ensimmaisen vuorokauden San Pedro de Atacamassa, joka on talla hetkella SE paikka reppumatkailijoille koko Chilessa. Pieni kylaressukka oli turboahdettu tayteen trendikkaita ravintoloita ja matkatoimistoja, jotka tarjosivat erilaisia reissuja kylaa ymparoivan autiomaan ihmeita ihastelemaan. Muistan muuten pienena lukeneeni sen yhden panimon ennatyskirjasta, etta Atacaman autiomaassa on paikkoja, jossa ei ole koskaan (seuranta-aikana) satanut. Omien empiiristen tutkimustemme perusteella pidamme tata hyvinkin mahdollisena.

San Pedrosta matka jatkui lahes kolmen viikon tauon jalkeen Tyynenmeren rannikolle Antofagastaan, jota kuvataan Lonely Planetissamme muun muassa sanoin "more trouble than it´s worth". Olemme aivan eri mielta. Kaupungissa oli kaikkea mita tarvitsimmekin: halpa majoitus (5 e/nena/yo), mukavia katuja ja hiekkaranta 10 minuutin bussimatkan paassa keskuksesta. Muita ulkomaisia turisteja emme sitten koko kahden paivan aikana juurikaan nahneet. Tieda sitten onko LP:n sanoilla vaikutusta, mutta jokin saa lansimaiset turistit karttamaan paikkaa. Rannallakin tunsin olevani valkoisin mies kilometrien sateella. Kyllahan huomio on mukavaa, mutta aina tuijottavia silmia ei jaksaisi.

Antofagastasta matkamme jatkui kohti etelaa ja ohuempia otsonikerroksia. Kaksitoista tuntia yon yli bussissa toi meidat La Serenaan, jossa talla hetkella majailemme. Eilinen kului mukavasti kaupunkia mittaillessa ja onnistuimme lisaksi tutustumaan kahteen amerikkalaismormonilahetyssaarnaajapoikaan. Mukavia jamppoja. Jossain niiden kaikkien "that´s excellent!"ien ja "awesome!"ien valissa toinen heista onnistui kertomaan olleensa ensin Venezuelassa, mutta sielta oli pitanyt poistua, silla "the government hates North Americans". Heh joo saapas nahda kuinka kauan CIA antaa Chavezin kekkaloida. Boliviassa ollessamme naimme muuten vastavalitun presidentin Evo Moralesin esiintyvan telkkarissa Chavezin kanssa. Mielenkiintoista. Taytyy varmaan taas tilata Hesari, etta saa tietaa mita taallapain jatkossa tapahtuu.

Tanaan olimme sitten paivan retkella vahan matkan paassa sijaitsevassa Parque Nacional Pingüino de Humboldtissa. Veneajelun aikana naimme delfiineja, merileijonia, pelikaaneja ja tietysti pikkuisia pingviineja. Kaikkein hauskimpia olivat merileijonat, jotka loikoilivat kallioilla, huutelivat toisilleen ja valilla sukelsivat mereen aivan kuten luontodokumenteista on oppinut. Etukateen olimme hieman pelanneet, etta edesauttaisimme luontoepaystavallista matkailua porraamalla moottoriveneella luonnonsuojelualueella. Suurin osa elukoista ei kuitenkaan korvaansa lotkauttanut meidan saapuessa paikalle, joten ainakin toivomme, ettei vierailustamme ollut haittaa.

Huomenna ohjelmassa on paivalla loikoilua La Serenan rannalla ja illalla kapuaminen bussiin. Sen pitaisi vieda meidat viela etelammaksi Valparaisoon, joka onkin jo aivan paakaupunki Santiagon lahella.

Vauhtia ja vaarallinen tilanne

Lahes kahden viikon Peruilun jalkeen siirryimme Boliviaan Saijan syntymapaivana. Ensimmainen pysahdys oli Titicacajarven rannalla sijaitseva Copacabana, jota ei tule sekoittaa saman nimiseen piitsiin Riossa. Copacabanan alueen tarkein turistiloukku on Isla del Sol, jossa inkatarun mukaan aurinko on syntynyt. Paattelimme kuitenkin, etta inkat ovat nyt vahaksi aikaa loppuunkasiteltyja meidan osaltamme ja niinpa vietimme kylassa vain yhden paivan ja yon. Tuona aikana ponnistelimme itsemme kylan vieressa kohoavalle kukkulalle, jolta oli mukavat nakymat jarvelle ja muualle ymparistoon. Maisemien ihailua tosin hairitsi hieman kukkulan laella retteloineet kaljahumalaiset alkuasukkaat, jotka tietenkaan eivat olleet voineet jattaa lapsiaan kotiin, vaan kantoivat naita tuttuun tapaan selkanyyteissaan horjuessaan jyrkkia rinteita alas.

Seuraavaksi matkasimme muutaman tunnin bussimatkan La Paziin, joka muuten on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. La Pazissa asiat eivat olekaan sujuneet aivan taydellisesti.
Ensinnakin, bussi Copacabanasta jatti meidat hieman outoon paikkaan, joten vaikka tiesimme olevamme lahella hostellirykelmia, paatimme hypata paikalla porranneen aijan taksiin. Viidenkymmenen metrin ajon jalkeen viereemme takapenkille kiipesi lievasta vastustelustamme huolimatta ihan elegantin nakoinen nainen (jalkeenpain ajatellen olisi pitanyt hypata ulos jo tassa vaiheessa). No, sata metria eteenpain ja taksi pysahtyi siviilivaatteisen miehen kohdalle, joka ensimmaisena mukamas kyseli kuskin taksiluvan peraan. Taman jalkeen han alkoi puhutella meita esitellen jonkinnakoista henkilotunnusta, joka vaitti hanen olevan poliisi. Kun puhe kaantyi passien tarkastamiseen ja ukko alkoi pyrkimaan etupenkille istumaan, ilmoitin "¡No me gusta!" ja hyppasimme ulos autosta. Kaikeksi onneksi myos kuski ponkaisi ulos ja ojensi suosiolla rinkkamme takaluukusta. Seuraavaksi kolmikko kaasuttikin tiehensa, eika "poliisia" kummasti enaa kiinnostanutkaan passimme.

Kiitos Lonely Planet -oppaamme tiesimme, etta ainoat oikeat poliisit taalla ovat virkapukuisia.

Samana iltana kavimme syomassa puhtaaksi mainostetussa 100% Natural -kuppilassa iltapalaa. Salaattileivat ja pirtelot maistuivat, emmeka jaksaneet nipottaa hygieniavaroitusten kanssa - todennakoisesti virhe, jonka takia vietimme uudenvuodenaaton lahinna makuupussiemme sisalla. Nyt, noin kolme paivaa myohemmin, oma elimistoni ei ole vielakaan palautunut. Saija sentaan taitaa olla jo melko normaalina. Ei muuten ole kiva sairastaa lahes neljan kilometrin korkeudessa kaupungissa, jonka kadutkin ovat lahes yhta jyrkkia kuin Hirvensalon ykkosrinne.

Jossain valissa olemme kylla ehtineet vahan kappailla kaupungillakin. Aikamoinen kaupunkihan tamakin on, ainakin sijaintinsa perusteella. Varsinaisia "pakollisia" nahtavyyksia ei ole, mutta kaupungin jokapaivainen elamakin on tarpeeksi mielenkiintoista. Vahan on vain ruvennut arsyttamaan jo tama ylangon kesa, joka on marka ja viilea.

Tanaan hyppaamme bussiin ja suuntaamme etelaan. Yhden yon vietamme Oruro-nimisessa tuppukylassa, josta jatkamme huomenna junalla kohti Uyunia. Sielta onkin tarkoitus jarjestaa muutaman paivan safari laheiselle suola-aavikolle. Retken pitaisi paattya Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Siella ainakin pitaisi olla lamminta.

Arequipa & Cañon del Colca

Paivan sairastelun jalkeen paasimme taas vauhtiin. Noin 600 000 asukkaan Arequipa osoittautui juuri sellaiseksi, kuin telkkarin perusteella voisi Latinalaisen Amerikan kaupungeista kuvitella: kuuma ja hektinen. Keskustan tayttavat vaaleat ja matalat talot, joista suuri osa on siirtomaakauden ajalta. Lisaksi kaupungin horisonttia hallitsee kolme noin kuusituhatmetrista tulivuorta, joista lahimpana El Misti, 5822 m (kts. kuva).



Torstaina aamulla kapusimme bussiin suuntana maailman ilmeisesti toiseksi syvin kanjoni, Cañon del Colca. Matkasta ensimmaiset kolme tuntia oli pelkkaa ylamakea ja taas saivat tallaiset pannukakkumaan kasvatit todeta, etta maailmassa monta on ihmeellista asiaa. Samalla tuli rikottua henkilokohtaiset korkeusennatyksemme. Uusi ennatys kirjataan lukemin 4910 metria (vrt. Mont Blanc 4810 m). Kieltamatta hapenpuute sai pollan hieman pakottamaan, mutta sopivalla laakityksella (lue: Mate de coca) pysyimme jotenkuten tajuissamme.

Seuraava yo vietettiin pikkukylassa nimelta Chivay. Ennen illanviettoa paikallisessa peñassa kavimme vetamassa parit lenkit perhosuintia laheisissa kuumissa lahteissa. ¡Estupendo! Hostellissa ei valitettavasti oltu lammitysta viela keksitty, joten villapaita ja lampokerrasto tuli peiton allakin tarpeeseen.

Seuraavana aamuna aikaisin suuntasimme kohti Cruz del Condoria, jossa oli luvassa Andien kondorikotkan bongausta. Matkalla pysahtelimme katselemaan Valle del Colcan jokapaivaista elamaa. Ja kas, sattumalta paikalliset lapsoset olivatkin keraantyneet kuudelta aamulla tanssahtelemaan perinneasuissaan juuri pysahdyspaikoillemme. Kondorejakin lopulta nahtiin, ja olihan se kolmimetrinen elikko vaikuttava naky. Hieman meinasi jalleen huimata, silla bongauspaikka sijaitsi vaivaiset 1200 metria kanjonin pohjan ylapuolella. Siis pystysuoraan.

Takaisin Arequipaan paasimme hyvissa ajoin alkuillasta, kiitos kuskimme Elviksen, joka ilmeisesti oli ennenkin joutunut vaihtamaan rikkoutuneita renkaita. Onneksi rengas, eika jarrut...

Talla hetkella oleilemme Cuscossa, eli Inkojen paakaupungissa. Historia ja perinteet ovat taalla kasinkosketeltavissa (seka valilla myos haistettavissa). Eilen, eli jouluaattona ostimme toisillemme joululahjaksi retken Valle Sagradoon ja Machu Picchulle. Kahden vuorokauden reissu maksaa 120 $/nena. Eikohan se ole sen arvoista.

Karhunpoika sairastaa

Jep. Iski tosiaan lievan vatsataudin paalle. Osasinkin sita oikeastaan jossain vaiheessa odottaa. Onneksi ei ole tarvinnut kauheasti juosta vessassa, mutta voimat on poissa ja kuumekin tosiaan nousi. Toivottavasti menee pian ohi.

Bussimatkan aikana nukuin ehka kolme tuntia. Sen sijaan tuli katseltua maisemia. Yollakin jostain tuli sen verran valoa, etta pystyi ihailemaan Oceano Pacificoa. Vahan oli huuli pyoreana, kun bussi mutkitteli rantavuorien reunoja pitkin, ja metrin paassa bussin renkaista alkoi ehka sadan metrin pudotus tyrskyihin.

Viimeiset kuusi tuntia matkasta suuntasimme sisamaahan pain, jossa nakymat olivat kuin kuusta.

La salida

Huomenna illalla on siis lähdön aika. Päätimme perustaa tämän blogin, jotta saisimme dokumentoitua matkamme. Onpahan helpompi muistella sitten jälkikäteen. Eikä äitiemme tarvitse huolehtia niin paljoa, kun voivat seurata etenemistämme. Saa tätä toki muutkin lukea :).

Lennämme ensin Limaan, jossa meillä on kolme ensimmäistä yötä varattuna Alberque Turistico Juvenil -hostellista. Sen jälkeen suunnitelmat ovat melko lailla auki. No, on meillä sentään jonkinlainen käsitys matkareitistä, mutta aikataulusta ei ole muuta tietoa, kuin että Buenos Airesissa on oltava 29. tammikuuta. Matkalla Perusta Argentiinaan on tarkoitus vierailla myös Boliviassa ja Chilessä. Aikaa on reilut 40 päivää, joten joka maata kohden on noin kymmenen päivää. Tästä olemme kyllä valmiita joustamaan, eli jos vaikkapa Perussa tuntuu kivalta, niin ei meillä ole mitään pakottavaa tarvetta kiirehtimiseen. Alla matkareitti. Klikkaa niin saat isommaksi.
Tämän hetken tiedon mukaan käymme ainakin seuraavissa paikoissa:
Peru:
Lima - Arequipa - Cusco (+Machu Picchu?)
Bolivia:
La Paz - Uyuni (+Salar de Uyuni)
Chile:
San Pedro de Atacama - La Serena - Valparaiso - Santiago
Argentiina:
Mendoza - Cordoba - Buenos Aires

Valitettavasti aikaa on sen verran vähän, että joudumme matkaamaan paljon vain normaalia Gringo Trailia pitkin. Suunnitelma on kuitenkin joustava. Esimerkiksi Bolivian tilannetta on tarkkailtava ennen kuin sinne menemme. Boliviassa nimittäin on vaalit 18. joulukuuta ja siellä päin maapalloa ihmiset kuulemma ottavat tuon politiikan ihan tosissaan. Seurauksena voi olla siis tiesulkuja ja kaikenlaisia levottomuuksia. Ei kuitenkaan mitään viivytyksiä vaarallisempaa.

Lennot varasimme elokuussa ja koko syksyn on riittänyt pientä puuhasteltavaa matkan eteen. Vaikka emme tosiaan ole matkalla kuin reilut kuusi viikkoa. Onhan se normaalia lomareissua pidempään, mutta tuntuu lyhyeltä kun netistä lueskelee muiden kuukausia tai jopa vuosia kestäneistä reissuista. Erinäisiin tarvikkeisiinkin on kulunut reilusti rahaa. Olemme kuitenkin pyrkineet ostamaan tavaroita, joille on käyttöä myöhemminkin. Ainakin on seuraavalla kerralla helpompi lähteä matkustamaan. Onneakin oli, sillä kummallakin meistä oli tietämättämme valmiina kolmitaajuuspuhelimet ja rinkatkin saimme lainaksi kavereilta (kiitos!).

Olemme asennoituneet nyt niin, että ei tämä mitään lomailua välttämättä ole. Niin erilaisessa kulttuurissa toimeen tuleminen yhtäkkiä omin päin ei ehkä ole ihan helppo juttu. Kivaa tietenkin pitää silti olla. Voisi kai tästä matkasta sanoa jotain syvällistäkin tyyliin "Lähden etsimään itseäni" tai "Elämä on matka", mutta pöh. En minä ainakaan tarkoituksella sinne lähde mitään henkistä pääomaa hakemaan. Tulee jos on tullakseen. Mutta onhan se varmaan opettavaa nähdä maailmaa hieman eri perspektiivistä.