Vauhtia ja vaarallinen tilanne

Lahes kahden viikon Peruilun jalkeen siirryimme Boliviaan Saijan syntymapaivana. Ensimmainen pysahdys oli Titicacajarven rannalla sijaitseva Copacabana, jota ei tule sekoittaa saman nimiseen piitsiin Riossa. Copacabanan alueen tarkein turistiloukku on Isla del Sol, jossa inkatarun mukaan aurinko on syntynyt. Paattelimme kuitenkin, etta inkat ovat nyt vahaksi aikaa loppuunkasiteltyja meidan osaltamme ja niinpa vietimme kylassa vain yhden paivan ja yon. Tuona aikana ponnistelimme itsemme kylan vieressa kohoavalle kukkulalle, jolta oli mukavat nakymat jarvelle ja muualle ymparistoon. Maisemien ihailua tosin hairitsi hieman kukkulan laella retteloineet kaljahumalaiset alkuasukkaat, jotka tietenkaan eivat olleet voineet jattaa lapsiaan kotiin, vaan kantoivat naita tuttuun tapaan selkanyyteissaan horjuessaan jyrkkia rinteita alas.

Seuraavaksi matkasimme muutaman tunnin bussimatkan La Paziin, joka muuten on maailman korkeimmalla sijaitseva paakaupunki. La Pazissa asiat eivat olekaan sujuneet aivan taydellisesti.
Ensinnakin, bussi Copacabanasta jatti meidat hieman outoon paikkaan, joten vaikka tiesimme olevamme lahella hostellirykelmia, paatimme hypata paikalla porranneen aijan taksiin. Viidenkymmenen metrin ajon jalkeen viereemme takapenkille kiipesi lievasta vastustelustamme huolimatta ihan elegantin nakoinen nainen (jalkeenpain ajatellen olisi pitanyt hypata ulos jo tassa vaiheessa). No, sata metria eteenpain ja taksi pysahtyi siviilivaatteisen miehen kohdalle, joka ensimmaisena mukamas kyseli kuskin taksiluvan peraan. Taman jalkeen han alkoi puhutella meita esitellen jonkinnakoista henkilotunnusta, joka vaitti hanen olevan poliisi. Kun puhe kaantyi passien tarkastamiseen ja ukko alkoi pyrkimaan etupenkille istumaan, ilmoitin "¡No me gusta!" ja hyppasimme ulos autosta. Kaikeksi onneksi myos kuski ponkaisi ulos ja ojensi suosiolla rinkkamme takaluukusta. Seuraavaksi kolmikko kaasuttikin tiehensa, eika "poliisia" kummasti enaa kiinnostanutkaan passimme.

Kiitos Lonely Planet -oppaamme tiesimme, etta ainoat oikeat poliisit taalla ovat virkapukuisia.

Samana iltana kavimme syomassa puhtaaksi mainostetussa 100% Natural -kuppilassa iltapalaa. Salaattileivat ja pirtelot maistuivat, emmeka jaksaneet nipottaa hygieniavaroitusten kanssa - todennakoisesti virhe, jonka takia vietimme uudenvuodenaaton lahinna makuupussiemme sisalla. Nyt, noin kolme paivaa myohemmin, oma elimistoni ei ole vielakaan palautunut. Saija sentaan taitaa olla jo melko normaalina. Ei muuten ole kiva sairastaa lahes neljan kilometrin korkeudessa kaupungissa, jonka kadutkin ovat lahes yhta jyrkkia kuin Hirvensalon ykkosrinne.

Jossain valissa olemme kylla ehtineet vahan kappailla kaupungillakin. Aikamoinen kaupunkihan tamakin on, ainakin sijaintinsa perusteella. Varsinaisia "pakollisia" nahtavyyksia ei ole, mutta kaupungin jokapaivainen elamakin on tarpeeksi mielenkiintoista. Vahan on vain ruvennut arsyttamaan jo tama ylangon kesa, joka on marka ja viilea.

Tanaan hyppaamme bussiin ja suuntaamme etelaan. Yhden yon vietamme Oruro-nimisessa tuppukylassa, josta jatkamme huomenna junalla kohti Uyunia. Sielta onkin tarkoitus jarjestaa muutaman paivan safari laheiselle suola-aavikolle. Retken pitaisi paattya Chilen puolelle San Pedro de Atacamaan. Siella ainakin pitaisi olla lamminta.